maanantai 11. tammikuuta 2016

Pienet tietokonenerot



Luin eilen uutisen, että pian jo ykkösluokkalaisille opetataan koodausta. Kyllä ovat ajat muuttuneet (tai ainakin tulee muuttumaan) siitä, kun itse olin koulussa. Meillä oli seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran joitain ATK-tunteja. Ne tuntui tuskalta, kun en tietokoneista mitään ennestään tiennyt. Siellä käsiteltiin niinkin vaikeita asioita, kuten tietokoneen käynnistäminen ja sammuttaminen. Taitaa tuo meidän taapero siinä vaiheessa jo harjoitella ihan muita juttuja.




Opettajatkin laitetaan koville, sillä he joutuvat opettelemaan paljon tietokoneasioita jollei se vielä ole heillä hallussa. Ja sen lisäksi sitä tulisi vielä osata opettaa muille, jotka ovat kasvaneet tähän teknologian ympäröimään maailmaan. Varmasti aika haaste opettajillekin.  Toisaalta koodaamisen ymmärtäminen ja osaaminen voi avata aivan uusia ovia tulevaisuuteen. Jos tuo meidän taapero joskus tulevaisuudessa tulee kurkkaamaan näitä äidin kirjoittamia blogeja niin voi sillä olla naurussa pidättelemistä.



Toivon vaan, että sieltä ei tule kotiläksyjä, sillä tää äiti ei kyllä osaa auttaa hölkäsen pöläystäkään jossain koodaamisessa. Isäntä on meillä tähän asti ollut se tietokoneguru, mutta taitaa sitten muutaman vuoden päästä olla tuo pikkanen meidän tietokoneasiantuntija. Voi olla, että siinä vaiheessa poika kurkkaa millä sivuilla vanhemmat ovat surffailleet sen sijaan, että me vanhemmat osaisimme jäljittää hänen kaiken maailman salauksiaan.




Itselläni oli yläasteella valinnaisena aineena konekirjoitus. Siis joo, konekirjoitus! Konarin tunnit olivat kivoja ja rentoja. Tosin muistan miten siellä tytöt tappelivat siitä, että mitä musiikkia kuunnellaan. Musamaut eivät ihan kohdanneet.  Ei me niin innokkaita konekirjoittajia oltu mitä olisi voinut kuvitella siitä luokan oven takana "jonottamisesta". Kaikki vain halusivat ekana laittaa oman c-kasettinsa sinne mankkaan soimaan. Toiseksi piti saada valittua hyvä kirjoituskone ja mielellään istumapaikka luokan perältä. Yes, kuulostan varmaan aika fossiililta nuorempien lukijoiden mielestä.



Toisaalta uudet ajat, uudet tavat ja uudet tarpeet. Eiköhän tuo kaiken kaikkiaan ole ihan hyvä uudistus. Olisin minäkin varmasti tykännyt. Varsinkin kun se on poissa matematiikan tunneista. No joo, kateellinen äiti täällä vaan kirjoittelee. Nytkin olisi hienoa osata koodausta ja tehdä ihan sen näköinen blogi kuin visuaalisesti sen haluaisi olevan. Nyt täytyy tyytyä siihen mihin pystyy. Ehkä mä tässä vielä vähän kehityn ja saan blogini sivuja yhä enemmän sen näköiseksi kuin haluaisin niiden olevan. Ehkä pikku hiljaa.


Yhdessä vaiheessa en pahemmin edes ehtinyt nettiin, kun Staffan oli ihan vauva. Pikku hiljaa sain vähän enemmän itselleni nettiaikaa. Tosin aina välillä Staffan kävi kurkkimassa mitä se äippä tekee. Onko tuttua muillekin pienten lasten vanhemmille?

Nämä kuvat ovat jo heinäkuulta, mutta sopivat mielestäni tähän postaukseen. Silloin ei tullut läppärillä olosta mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa jos saan lukea kommenttisi jutusta!